Vain monimuotoinen koirarotu selviää

Katariina Mäki

Kaikki koirarodut ovat geneettisesti pieniä kantoja, joiden selviytyminen tulevaisuudessa vaatii perinnöllistä monimuotoisuutta. Monimuotoisuus mahdollistaa myös jalostusvalinnan, koska silloin eläinten välillä on perinnöllisiä eroja, joiden välillä valita. Pienen kannan jalostuksessa mitään ominaisuutta ei pystytä parantamaan nopeasti, ilman että samalla hukataan liikaa geenejä. Jalostuksessa on silloin keskityttävä vain pahimpiin ongelmiin. On mietittävä, mikä juuri meidän rodussamme on tärkeintä. Mitkä ovat vakavimmat ongelmat, ja mitä taas voidaan kenties katsoa läpi sormien?

Monimuotoisuus turvaa rodun terveyttä

Perinnöllinen monimuotoisuus tärkeissä, terveyteen vaikuttavissa geenipareissa, tuo koirillemme yleistä elinvoimaa. Esimerkiksi immuunijärjestelmä tarvitsee paljon erilaisia geeniversioita toimiakseen mahdollisimman hyvin. Rodun geenistön köyhtyminen voi johtaa esimerkiksi tulehdussairauksiin, autoimmuunitauteihin ja allergioihin. Jalostus ja perinnöllinen edistyminenkin ovat mahdollisia vain, jos koirien välillä on perinnöllistä vaihtelua, siis erilaisia geeniversioita.

Vaikka koirarotujen välillä on paljon vaihtelua – koira on kotieläimistä kaikkein monimuotoisin - vaihtelu rotujen sisällä on hyvin rajoitettua. Useimmat rodut ovat lukumääräisesti pieniä, suljettuja kantoja ja polveutuvat muutamasta kantakoirasta. Suurilukuinenkin koirarotu voi olla geneettisesti pieni, jos vain pientä osaa rodun koirista on käytetty jalostukseen. Roduista löytyy yksilöitä, joiden jälkeläismäärä ensimmäisessä ja varsinkin myöhemmissä polvissa on huima.

Pieneksi kannaksi eli populaatioksi voidaan erään määritelmän mukaan laskea eläinjoukko, jossa eri sukuisia, lisääntyviä uroksia on alle 25 ja naaraita 50. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO, joka keskittyy muiden tehtäviensä ohella säilyttämään kansallisesti arvokkaita eläinrotuja, määrittelee uhanalaiseksi populaation, jossa on alle 1000 lisääntyvää naarasta ja 20 urosta. Nämä ovat huimia lukuja, joihin harva koirarotu pääsee.

Pienessä, suljetussa kannassa koirat sukulaistuvat sukupolvi toisensa jälkeen, mikä tekee sukusiitoksen välttämisen vaikeaksi. Pienen kannan geneettinen materiaali köyhtyy vähitellen.

Tehollinen populaatiokoko kuvaa rodun monimuotoisuutta

Lisääntyvän sukulaisuuden vuoksi kaikkien suljettujen kantojen sukusiitosaste nousee sukupolvi toisensa jälkeen. Mitä nopeampaa nousu on, sitä nopeampaa on myös geneettinen köyhtyminen.

Kaikki koirarodut ovat suljettuja kantoja, jos niissä ei ole rotuunottoja tai risteytyksiä. Sen sijaan rodun alapopulaatiot, esimerkiksi Suomen lancashire heeler –kanta, ovat tavallaan avoimia, koska niihin tuodaan geenejä ulkopuolelta tuontikoirien muodossa. Maailman kaikki lancashire heelerit taas ovat suljettu kanta, jonka sukulaisuus kasvaa ja sukusiitosaste nousee koko ajan. Siten alapopulaatioiden avoimuus on näennäistä.

Rodun monimuotoisuuden kannalta koko rodun sukusiitosaste ja sen kasvunopeus ovat paljon tärkeämpiä kuin yksittäisten sukusiitosyhdistelmien vaikutus. Yksittäiset sukusiitetyt pentueet eivät nosta rodun sukusiitosastetta pitkällä tähtäimellä niin paljon kuin koko rodun sukulaistuminen harvojen koirien jalostuskäytön ja yksittäisten jalostusyksilöiden ylikäytön seurauksena. Todennäköisyys pentujen erilaisille kasvuun ja immuniteettiin liittyville ongelmille on tietenkin suurempi lähisukulaisyhdistelmissä verrattuna vähemmän sukua toisilleen olevien koirien pentueisiin.

Tehollinen populaatiokoko (N_e) kuvaa rodun geneettistä monimuotoisuutta ja jalostuspohjan laajuutta. Mitä pienempi tehollinen populaatiokoko on, sitä nopeammin rodusta häviää erilaisia geeniversioita. Tehollinen koko on suorassa yhteydessä sukusiitosasteen kasvunopeuteen: mitä pienempi tehollinen koko, sitä nopeammin rodun keskinäinen sukulaisuus lisääntyy ja sukusiitosaste kasvaa. Sama pätee myös toisin päin: mitä nopeampi sukusiitosasteen kasvunopeus, sitä pienempi tehollinen koko. Kummatkin saadaan suoraan laskettua toisistaan:

N_e = 1/(2DF)

ja

DF = 1/(2N_e)

(DF = sukusiitosasteen kasvunopeus sukupolvea kohden)

Tehollinen populaatiokoko voidaan arvioida myös jalostuskoirien lukumääristä. Muun muassa Suomen Kennelliiton jalostustietojärjestelmä, Koiranet, käyttää tätä tapaa. Tämä antaa kuitenkin tehollisesta koosta yliarvion, koska käytettävä laskentakaava olettaa, etteivät jalostuskoirat ole toisilleen sukua ja että niillä on tasaiset jälkeläismäärät. Sukusiitokseen perustuva kaava antaa totuudenmukaisempia tuloksia, mutta se toimii vain aineistoille, joissa on tarpeeksi sukupolvia tuomaan esiin suljetun kannan ominaisuuden, nousevan sukusiitosasteen.

Hidas sukusiitosasteen kasvu estää geenihävikkiä

Tehollisen koon avulla voidaan siis ennustaa ja arvioida geneettisen monimuotoisuuden säilymistä. Puhutaan heterotsygotia-asteesta ja heterotsygotian häviämisnopeudesta. Heterotsygotia-aste on heterotsygoottien osuus kaikista tutkituista geenipareista. Se pienenee osuudella 1/(2N_e) joka sukupolvessa.

Tuhannen yksilön tehollisessa kannassa heterotsygotian häviäminen on hidasta, vaikka tarkasteltaisiin jopa 100 sukupolven aikaa. Samalla ajanjaksolla 250 yksilön tehollisessa kannassa häviää noin 20 prosenttia heterotsygotiasta. Viidenkymmenen yksilön tehollisessa kannassa on jo 30 sukupolven jälkeen menetetty noin 30 prosenttia heterotsygotiasta.

Heterotsygotian häviämistä kuvaava sukusiitosasteen kasvunopeus ei saisi ylittää yhtä prosenttiyksikköä sukupolvea kohden. Useimmilla koiraroduilla sukupolvien välinen aika on noin neljä vuotta, jolloin sukusiitosaste saa kasvaa enintään 0,25 prosenttiyksikköä vuodessa, esimerkiksi 3,0 prosentista 3,25 prosenttiin. Tätä nopeampi kasvu merkitsee liian nopeaa heterotsygotiahävikkiä, jolloin tehollinen koko on alle 50.

Eräs monigeenisten ominaisuuksien heterotsygotian mittari on ominaisuuden periytymisaste. Se kuvaa heterotsygotiaa kaikissa ominaisuuteen vaikuttavissa geenipareissa. Mitä suurempi periytymisaste on, sitä enemmän kannan kyseisessä ominaisuudessa on perinnöllistä vaihtelua, ja sitä helpommin voidaan ominaisuuden jalostuksessa edetä.

Perinnöllistä monimuotoisuutta voidaan tutkia myös geenitasolla. Mittarina voidaan käyttää esimerkiksi mikrosatelliiteista mitattua heterotsygotia-astetta. Sitä pidetään yleensä tarkempana arviona yksilön heterotsygotiasta kuin sukutauluista laskettua sukusiitosastetta. Sukusiitosasteet ovat aina vain todennäköisyyksiä, joiden suuruuteen vaikuttavat laskennassa käytettyjen sukupolvien lukumäärä sekä tallennusvirheet. Siksi sukusiitosasteet eivät yleensä ole vertailukelpoisia rotujen tai yksittäisten koirien välillä.

Virheettömästä ja tarpeeksi pitkät sukupuut sisältävästä aineistosta laskettujen sukusiitosasteiden on kuitenkin todettu sukusiitostaantuman ennustajina olevan jopa parempia kuin geenitasolla määritetty heterotsygotia-aste. Sukusiitosasteet ovat siis erittäin hyvä työkalu, jota käytettäessä on kuitenkin tunnettava aineiston ja laskentaohjelman aiheuttamat rajoitukset.

Koirarotujen teholliset koot pieniä

Rotujemme sukusiitosasteet näyttävät Koiranetistä katsottuina melko alhaisilta ja teholliset koot suurilta. Koiranetin tietokannat eivät kuitenkaan sisällä kaikkia rotuihin maailmassa rekisteröityjä yksilöitä. Esimerkiksi tuontikoirille tallennetaan sukua vain kolme sukupolvea. Yksittäinen koira saattaa myös esiintyä tietokannassa monella eri rekisterinumerolla, mikä edelleen laskee rodun sukusiitosastetta alemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on. Lisäksi sukusiitosasteiden laskentaan otetaan Koiranetissä mukaan vain 3-8 sukupolvea - ne, joissa koiralla on vähintään 50 prosenttia suvusta tiedossa.

Koko kannan sukusiitosaste tulisi aina laskea kaiken mahdollisen koiramäärän mukaan, mutta useat muutkin laskentaohjelmat rajoittavat polvien lukumäärää. Kun mennään tarpeeksi kauas taaksepäin, löytyvät kaikkien koirien taustalta samat esi-isät, koska useimmat koirarodut on perustettu vain muutamista kantakoirista. Koko maailman rekisteröintejä tarkastelemalla saadaankin sukusiitosasteista totuudenmukaisempi kuva.

Suomenajokoiran keskimääräinen sukusiitosaste on kaikkien rekisteröintien perusteella kasvanut 1950-luvulta lähtien tasaisesti, ollen nykyisin noin 6 % (kuva 1). Sukusiitosaste on kasvanut 0,5 prosenttiyksikköä sukupolvessa, mikä tekee teholliseksi kooksi 100. Heterotsygotiaa on hävinnyt sama 0,5 prosenttiyksikköä sukupolvessa.

Koiranetin mukaan suomenajokoiran keskimääräinen sukusiitosaste on noin 4 %, ja viimeisimmän sukupolven, 2002-2006 rekisteröidyt koirat, tehollinen koko on 3019. Suomenajokoiria on viime vuosina rekisteröity noin 2200 koiraa vuodessa.

Lancashire heelerin maailmanlaajuinen, rekisteröity kanta on noin 4000 yksilöä. Rotua alettiin rekisteröidä virallisesti vasta vuonna 1981. Maailmanlaajuisesta aineistosta laskettuna rodun keskimääräinen sukusiitosaste on kasvanut (ja heterotsygotiaa hävinnyt) 1,7 prosenttiyksikköä sukupolvessa ollen nykyisin noin 10 % (Koiranetin mukaan noin 1 %). Sukupolvia on laskennan viimeisimpinä vuosina syntyneillä koirilla mukana 7-8.

Sukusiitosasteen kasvunopeuden perusteella heelerin maailmanlaajuinen tehollinen koko on 25-29, kun Koiranetin mukaan viimeisimmän suomalaisenkin sukupolven (2003-2006 rekisteröidyt) tehollinen koko on niinkin suuri kuin 57.

Novascotiannoutajia on viimeisen 50-60 vuoden aikana rekisteröity maailmassa noin 30.000 yksilöä. Rodun keskimääräinen sukusiitosaste nousi 30 vuodessa eli seitsemässä sukupolvessa 30 prosenttiin, siis 4,3 prosenttiyksikköä sukupolvea kohden. Heterotsygotiaa hävisi saman verran. Novascotiannoutajan maailmanlaajuinen tehollinen koko onkin vain 12-14.

Sukusiitosaste on nykyisin keskimäärin 27 %, mikä tarkoittaa, että kaikki rodun koirat ovat keskenään enemmän kuin sisaruksia. Sukupolvia on aineiston nuorimmilla koirilla laskennassa jopa 15. Koiranetin arvio novascotiannoutajan sukusiitosasteesta on 2-3 prosentin hujakoilla, ja Suomen kannan viimeisimmän sukupolven teholliseksi kooksi on siellä arvioitu 338.

Kuva 1. Suomenajokoiran, novascotiannoutajan ja lancashire heelerin keskimääräinen sukusiitosaste vuosina 1950-2006 syntyneillä koirilla.

Avoin rekisteri lisää monimuotoisuutta

Vuonna 2003 julkaistiin tutkimus, jossa raportoitiin 28 rodun mikrosatelliitteihin perustuvat heterotsygotia-asteet. Asteet olivat alhaisimmat bullterrierillä (0,39) ja korkeimmat jackrussellinterrierillä (0,76). Tutkijat totesivat heterotsygotia-asteiden olevan melko korkeita, mutta koska mikrosatelliitit ovat ei-koodaavaa dna:ta, ja niiden mutaatioaste on suuri, saattoivat tulokset olla parempia kuin mitä todellisuus esimerkiksi elinvoimaan vaikuttavissa geenipareissa on.

Mikrosatelliitit mahdollistavat kuitenkin rotujen välisen vertailun, ja Irionin tutkimusryhmä totesi, että rodut, joiden rekisterit ovat avoimia tai joilla rekisterit on suljettu vasta vähän aikaa sitten, ovat geneettisesti monimuotoisempia kuin kauemman aikaa suljettuina olleet kannat.

Suomessa on laskettu heterotsygotia-asteita seitsemälle rodulle, joista korkein heterotsygotia oli lapinporokoiralla (0,76) ja suomenlapinkoiralla (0,73), matalin bedlingtoninterrierillä (0,55; Koskinen ja Bredbacka). Muut tutkittavat rodut olivat kultainennoutaja, saksanpaimenkoira, karkeakarvainen mäyräkoira ja welsh corgi pembroke. Nämä tulokset tukevat Irionin ryhmän tuloksia.

Myös Parkerin tutkimusryhmä raportoi vuonna 2004 samansuuntaisia tuloksia kuin Irionin ryhmä: heidän tutkimuksessaan 84 rodulla matalin heterotsygotia oli bedlingtoninterrierillä (0,31) ja korkein australianpaimenkoiralla (0,61). Esimerkiksi saksanpaimenkoiran heterotsygotia-aste oli 0,40 ja cavalier kingcharlesinspanielin 0,43.

Monimuotoisuuden säilyttäminen jalostustavoitteena

Jalostuspohjan kannalta tavoitteena tulisi kaikissa roduissa olla geenivarojen säilyttäminen, eli tehollisen koon kasvattaminen ja sitä kautta sukulaisuuden ja sukusiitoksen kasvunopeuden hidastaminen. Sukusiitosaste nousee suljetussa kannassa aina, sitä ei voi väistää. Mutta jos se nousee tarpeeksi hitaasti, eli tehollinen koko on vähintään 100-200, ei monimuotoisuutta menetetä niin ratkaisevan paljon.

Hitaasti nouseva sukusiitosaste antaa aikaa myös luonnonvalinnalle poistaa kannasta haitallisimpia geeniversioita ja pitää yllä heterotsygotiaa. Samaan aikaan mutaatiot voivat tuoda kantaan uutta vaihtelua. Luonto korjaa sukusiitoksen aiheuttamia haittoja, jos sukusiitos ei ole nopeaa, lähisukulaisten yhdistämisestä aiheutuvaa. Mutaatioita tapahtuu kuitenkin erittäin harvoin: vain yksi sadastatuhannesta tai yksi miljoonasta sukusolusta sisältää mutaation jossakin geeniparissaan. Mutaatiot muuttavat kannan geeniversioiden suhteellisia osuuksia siis hyvin hitaasti.

Ideaalipopulaatio säilyttää monimuotoisuutta parhaiten

Ideaalipopulaatio on eräänlainen populaatiogenetiikan työkalu, joka toimii mallina erilaisille tilanteille, ja johon normaalipopulaatioita verrataan. Populaation tilaa selvittävät laskukaavat, esimerkiksi Koiranetissä käytettävä tehollisen populaatiokoon kaava, on usein kehitetty ideaalipopulaatiolle, koska tarkka laskenta oikeista populaatioista on mahdotonta. Kun tiedetään miten ideaalipopulaatio eroaa normaalista, olemassa olevasta populaatiosta, voidaan kaavojen antamia lukuja tulkita oikein ja suuntaa antavasti.

Tehollinen populaatiokoko liittyy sekin ideaalipopulaatioon: se kuvastaa, minkä kokoista ideaalipopulaatiota kyseessä oleva, tietyn kokoinen koirajoukko vastaa jalostuskäytöltään. Esimerkiksi edellä mainittu 28.000 koiran novascotiannoutajakanta vastaa ideaalipopulaationa vain 12-14 koiraa.

Ideaalipopulaatiossa geneettinen monimuotoisuus säilyy kaikkein parhaiten. Siinä ei ole päällekkäisiä sukupolvia, jokaisessa sukupolvessa on yhtä paljon yksilöitä, narttuja ja uroksia on yhtä paljon, ja jokaista urosta ja narttua kohden syntyy sukua jatkamaan yksi uros- ja yksi narttujälkeläinen. Eläin siis korvaa itsensä kannassa tekemällä tilalleen jälkeläisen.

Eläinten pariutuminen on ideaalipopulaatiossa umpimähkäistä, eli kukin uros lisääntyy yhtä suurella todennäköisyydellä minkä tahansa nartun kanssa. Päällekkäisten sukupolvien puuttuminen tarkoittaa, että samaan aikaan ei ole jalostuksessa sekä isää että isoisää, vaan kaikki eläimet lisääntyvät vain kerran. Vanhan sukupolven tilalle tulee uusi. Näin kaikkien eläinten geenit säilyvät, yksikään ei saa liikaa jälkeläisiä, ja kanta on mahdollisimman monipuolinen.

Ideaalipopulaatio poikkeaa tavallisesta populaatiosta ja varsinkin koirarodusta monin tavoin: koirilla kaikki eläimet eivät tietenkään lisäänny, joillakin on paljon enemmän jälkeläisiä kuin toisilla, urosten lukumäärä suhteessa narttuihin on usein paljon pienempi, ja samaan aikaan lisääntyvät monen sukupolven eläimet. Ihminen myös sanelee, mitkä eläimet lisääntyvät keskenään.

Ideaalitilannetta voi matkia

Jotta koirarotu olisi mahdollisimman lähellä ideaalipopulaatiota eikä hukattaisi geenejä enempää kuin on pakko, pitäisi mahdollisimman monia koiria käyttää jalostukseen, eikä yhdelle eläimelle tulisi sallia paljon enempää jälkeläisiä kuin muille.

Usein käytetty jälkeläisrajoitus, jossa yhdelle koiralle sallitaan sen elinikänä jälkeläisiä korkeintaan 10 % kahden viimeisimmän vuoden tai 5 % neljän viimeisimmän vuoden rekisteröintien lukumäärästä, sallii sekin melkoisen epätasaisen käytön, kun yhdessä sukupolvessa saattaa sen mukaan olla vain 20 isäurosta. Jos nämä ovat vielä keskenään lähisukulaisia, voi rotu olla rajoituksesta huolimatta yksipuolistumassa kovaa vauhtia.

Tehollinen koko ei koskaan voi olla suurempi kuin neljä kertaa jalostukseen käytettyjen, eri sukuisten urosten lukumäärä, joten yllä olevassa rajoituksessa pelataan ehkä vain 80 eläimen tehollisessa kannassa.

Jalostuskoirien tasainen käyttö johtaa myös jalostusurosten ja -narttujen yhtä suureen lukumäärään. Mitä useampi uros on käytössä ja mitä lähempänä urosten lukumäärä on narttujen lukumäärää, sitä suurempi osuus rodun geeneistä siirtyy seuraavaan sukupolveen. Kennelliitto on hyväksynyt kaksoisastutukset, joten uroksia voi olla jopa enemmän kuin narttuja, mikä nostaa tehollista kokoa entisestään.

Pienessä kannassa ei pitäisi toistaa samoja yhdistelmiä. Sukutauluista tulisi löytyä mahdollisimman paljon eri esi-isiä. Jos rodussa on olemassa rekisteröimätöntä maatiaiskantaa, on tämä erittäin hyvä geenivarasto, joka kannattaa säilyttää ja käyttää jalostuksen apumateriaalina rotuunottojen kautta.

Mahdollisimman kaukaista sukua muille rodun koirille oleva yksilö on arvokas jalostuskoira. Sillä on geeniversioita, joita muilla ei ole. Tällaisiakin yksilöitä kannattaa kuitenkin käyttää harkitusti, koska vaarana on sukusiitoksen lisääminen ennestään ja yksittäisten koirien kantamien vikojen ja sairauksien lisääntyminen kannassa. Kaukaisempaa sukua olevan koiran geenejä ei kannata levittää koko kantaan, koska se vain lisää kannan keskinäistä sukulaisuutta.

Pienessä populaatiossa ei voi sooloilla

Jotta pienessä populaatiossa ei turhaan hukattaisi geenejä, on tehtävä kompromisseja ja mietittävä mistä ominaisuuksista voidaan jalostuksessa tinkiä ja mihin taas on panostettava enemmän. Jonkinlaista karsintaa on yleensä pakko tehdä jo käytännön syistä.

Jalostus on ominaisuuksien parantamista tai säilyttämistä populaatiotasolla, ei yksittäisten huippueläinten tuottamista. On paljon helpompi tuottaa yksittäisiä huippueläimiä kuin saada aikaan tasaista, hyvää laatua sukupolvesta toiseen. Valinta populaatiotasolla tarkoittaa, että yksittäisen koiran tason määrää rodun keskitaso. Rodun keskitason määrittämiseksi taas tarvitaan tietoa rodun yksilöistä. Tietoa tulee kerätä koirien luonteesta, terveydestä, eliniästä, lisääntymisestä ja rakenteesta.

Rotuyhdistysten on usein vaikea saada koirakohtaisia terveystietoja, koska kasvattajat pelkäävät leimautumista. On hyvä muistaa, että kaikilla kasvattajilla on ongelmia. Virheetöntä koiraa ei ole olemassakaan, ja tosiasioiden myöntäminen on edellytys onnistuneelle jalostukselle.

Kun rodun ominaisuudet on saatu kartoitettua, asetetaan rodun jalostukselle prioriteetit. Ottaen huomioon, että luonne ja terveys ovat koiran tärkeimmät ominaisuudet, mitkä ovat asiat tai piirteet, jotka juuri meidän rodussamme vaativat suurimman huomion? Kaikkia vikoja ei voida karsia samanaikaisesti, jotta jalostuspohja ei pienene liikaa. Siksi on priorisoitava ja määritettävä kuinka tiukkaa karsintaa voidaan tehdä, vai onko karsiminen ollenkaan mahdollista. Tehollinen koko olisi hyvä olla vähintään 100-200; joidenkin laskelmien mukaan vasta 500 yksilön tehollinen kanta on turvallisilla vesillä.

Jos rotu on tilassa, jossa on käytettävä jalostukseen kaikkia saatavilla olevia koiria, vain pahimmat tapaukset karsien, tulee miettiä, onko tämä enää järkevää. Ei ole eettistä tuottaa pentuja vanhemmista, joiden luonne tai terveys niiden omien ominaisuuksien tai lähisuvun perusteella on epäilyttävä. Tässä tilanteessa on pakko harkita roturisteytystä.

Usein auttaa, kun katsoo tilannetta ulkopuolisen silmin. Silloin asiat asettuvat helpommin mittasuhteisiinsa.

Luonne on koiran tärkein ominaisuus

Koiran tärkeimmät ominaisuudet ovat luonne ja terveys. Rodunomainen luonne tulee säilyttää, samoin mahdollisuuksien mukaan käyttöominaisuudet. Monen rodun käyttömuoto on nykyisin erilainen kuin rotua luodessa, mutta käyttöominaisuudet voivat silti olla tärkeitä, koska ne muokkaavat rodun koirien tyypillistä käyttäytymistä ja sitä kautta koko olemusta. Käyttöominaisuuksia jalostettaessa ja testattaessa tulee samalla jalostettua ja testattua myös terveyttä, koska fysiikaltaan heikko koira ei kestä käyttöä.

Luonteen jalostamista varten pitää saada mittauksia koirien käyttäytymisestä ja reaktioista erilaisissa tilanteissa. Kaikilla jalostuskoirilla tulisi olla jonkinlainen mittaustulos luonteestaan. Monessa rodussa jalostuskoirilta vaaditaan näyttelytulosta, mutta luonne jää vain kasvattajan oman arvion varaan.

Koiran luonneominaisuuksia voidaan mitata monella tavalla

Koiran luonnetta voidaan mitata esimerkiksi luonnetestissä tai –kuvauksessa (MH), jalostustarkastuksen yhteydessä, tai jopa näyttelyissä.

Kennelliiton luonnetesti soveltuu minkä tahansa rodun luonneominaisuuksien mittaamiseen, kunhan testi tehdään taitavasti ja koiran ehdoilla. Jokaisella rodulla on tiettyjä ominaisia käyttäytymismalleja tietyissä tilanteissa, joihin perustuen rodun asiantuntijat voivat laatia rodulle luonneprofiilin. Luonneprofiiliin kirjataan, mitkä ovat rodun koirille toivotut ja toisaalta taas ei-toivotut pisteet kussakin testiosiossa. Luonnetestiä tulkitaan osatesteittäin, ei suurinta mahdollista kokonaispistemäärää tavoitellen.

Luonnetesti mittaa koiran reaktioita eri tilanteissa, ei käyttöominaisuuksia. Se soveltuu erittäin hyvin myös seurakoirien luonteen mittaamiseen, kuten MH-kuvauskin. MH eroaa luonnetestistä siinä, että koirasta ei testitilanteissa haeta esiin reaktioita. MH-kuvauksessa vain seurataan, miten koira reagoi erilaisiin mahdollisimman hyvin standardoituihin tilanteisiin.

Koiran reaktioita erilaisissa tilanteissa voidaan tarkkailla myös jalostustarkastuksen yhteydessä. Arkuus ja muu rodunomaisuudesta poikkeava käytös tulevat helposti esiin jalostustarkastuksessa, varsinkin, jos tarkastukseen liitetään mukaan muutama lyhyt testitilanne jokaista koiraa varten. Jalostustarkastukseen voidaan kutsua mukaan myös luonnetestituomari.

Näyttelyissäkin voidaan arvioida käyttäytymistä. Esimerkiksi suomenajokoiran luonne pisteytetään näyttelyissä numerolla yhdestä neljään. Tämä vaatii tietysti rotuun erittäin hyvin perehtyneen tuomarin. Näyttelytuomari näkee yhtä koiraa vain hyvin lyhyen aikaa, eikä hänellä tietenkään ole mahdollisuuksia arvioida sen luonnetta kovin syvällisesti. Silti näyttelyissä annettavia luonnepisteitä voidaan käyttää jopa jalostusvalinnassa; ainakin suomenajokoirilla pisteiden periytymisaste on kohtalainen.

Myös erilaisilla koiranomistajille ja -kasvattajille suunnatuilla kyselyillä voidaan kartoittaa rodun luonneominaisuuksia. Minimivaatimuksena tulee olla, ettei jalostukseen käytetä arkoja tai toimintakyvyttömiä koiria. Arkuus periytyy voimakkaasti.

Terveys voidaan mitata luotettavasti vasta vanhempana

Kuten luonteen, myös terveyden suhteen rodun tasoa tulee seurata koko ajan. Perinnölliset sairaudet ja viat yleistyvät pienessä populaatiossa helposti. Tiedonlähteenä voi olla esimerkiksi jatkuva terveyskysely kasvattajille ja omistajille.

Terveyskyselyyn kannattaa liittää kysymykset eläinlääkärikäyntien lukumäärästä ja syistä sekä kuoliniästä ja –syystä; nämä ovat niin tärkeitä tietoja, että pelkästään niiden avulla voitaisiin terveysjalostuksessa edetä roimin harppauksin. Ne kuvaavat koiran perusterveyttä ja elinvoimaa, ja niiden käyttäminen jalostettavina ominaisuuksina vaikuttaa moneen ongelmaan samaan aikaan. Myös riittävä jalostuspohja estää sairauksien kasaantumista rotuihin.

Terveyden ja luonteen kannalta on tärkeää olla käyttämättä koiria jalostukseen liian nuorina. 1-2 –vuotiaiden koirien aikuisiän luonteesta tai niille kenties puhkeavista perinnöllisistä sairauksista ei voida vielä sanoa mitään.

Jos koira on erityisen arvokas yksilö, jonka geenien säilyminen halutaan varmistaa, voidaan sitä käyttää nuorempana kerran jalostukseen ja seurata sitten tarkkaan millaista jälkeä se jättää. Myöhemmällä iällä sitä voidaan käyttää lisää, jos sen oma ja lähisukulaisten luonne ja terveys ovat hyvät.

Todennäköisyyttä nuoren koiran aikuisiällä puhkeaviin sairauksiin voidaan arvioida sen sukulaisten terveyden avulla; jalostukseen tulisi valita yksilö, jonka vanhemmat ovat edelleen 5-6-vuotiaina terveitä ja kaikin puolin ongelmattomia.

Lisääntyminen on tärkeä luonnonvalinnan paikka

Terveyteen kuuluvat myös lisääntymisominaisuudet. Normaalisti luonnonvalinta antaa niiden lisääntyä, joilla on siihen tarpeeksi hyvät geenit. Luonnonvalinta pyrkii säilyttämään heterotsygotiaa sen edullisten vaikutusten vuoksi. Jalostuksessa on kuitenkin käytetty myös yksilöitä, jotka luonnonvalinta olisi karsinut pois. Luonnonvalintaa ei voi kokonaan eikä loputtomiin kiertää, se karsii joka tapauksessa pahimmat tapaukset pois lisääntyjien joukosta.

Jotta koko rodun koirista ei vähitellen tule näitä pahimpia tapauksia, pitäisi jalostuksessa suosia normaalia astumista, tiinehtymistä ja synnytystä. Rodun lisääntymisominaisuuksista voi kerätä tietoa jokaisesta pentueesta täytettävällä pentuekaavakkeella, johon merkitään astutuksen, kantoajan ja synnytyksen kulku sekä pentujen syntymäpainot ja mahdolliset kuolleet pennut kuolinsyineen.

Jalostukseen ei tule käyttää koiria, joiden lähisuvussa on paljon synnytysvaikeuksia. Keinosiemennystä voi käyttää, kunhan uros on osoittanut kykynsä astua. Jos mahdollista, nartun voi myös antaa itse valita eikä astuttaa sitä väkisin. Narttu saattaa suostua hyvin yhdelle urokselle, mutta vihoitella toiselle. Monilla koirilla on vielä jäljellä kyky villieläinten tavoin haistaa vastakkaisen sukupuolen feromoneista onko tämän geenistö sopivan erilainen siihen itseensä verrattuna.

Sopivalla tasolla tapahtuva luonnon matkiminen olisi koiranjalostuksessa terveyden ja elinvoiman kannalta varmasti menestyksellistä. Normaali lisääntyminen ja pitkä ikä ovat varteenotettavia jalostustavoitteita, jotka ottavat samaan aikaan huomioon monta tärkeää asiaa ja pitävät pienen kannan elinvoimaisena.

Lisätietoja:

Irion, Schaffer, Famula ym. 2003. Analysis of genetic variation in 28 dog breed populations with 100 microsatellite markers. Journal of Heredity 94: 81-87.

Koskinen 2007. Suomenlapinkoiran ja lapinporokoiran DNA-tutkimus. Paimensukuisen lapinkoiran suojeluohjelma 2007, s. 24-26.

Koskinen ja Bredbacka 2001. Assessment of the population structure of five Finnish dog breeds with microsatellites. Animal Genetics 31: 310-317.

Parker, Kim, Sutter ym. 2004. Genetic Structure of the Purebred Domestic Dog. Science 304: 1160-1164.